ReetaKroner vinoja kulmia

Päihderiippuvaisen kuolema – vain tekstiviesti muiden joukossa?

Aamukahvi jää pöydän kulmalle kylmenemään ja arkiset ajatukset taukoavat, kun lyhyt koruton viesti ilmestyy kännykkäni näytölle. Pelkkä ilmoitus. Tuijotan sitä hetken. Uutinen ei ole yllättävä, harvoin mikään tällä rintamalla on, mutta pysäyttää silti. Sama tyyppi, jonka kanssa muutama vuosi sitten pullisteltiin puiston penkillä varastetut viinapullot kädessä, kummatkin yhtä tietämättöminä omasta tilastaan ja tulevasta, on poissa. Sama tyyppi, joka raahasi minut kainaloista retuuttaen ulos huoltoasemalta ennen kuin poliisit ehtivät siivota putkaan. Sama tyyppi, jonka sinnikkäille yrityksille lopettaa juominen nauroin räkäisesti ja etusormi pystyssä julistin moisen takakireän kitkuttelun olevan amatöörihommia.

 

Silti minä olen meistä se, joka selvisi.

 

Raitistumisestani on kulunut nyt viisi vuotta aikaa. Vaikka olen nöyrän kiitollinen toipumisestani, olen myös vilpittömän surullinen siitä, että tiedän kuuluvani vähemmistöön. Siitä laajasta porukasta, jonka kanssa käyttävänä aikana viiletin, olen tietääkseni ainoa raitistunut. Suomen mittapuulla se ei ole mitenkään tavatonta, vaikka pitäisi olla.

 

Vaikka sairauden mekanismit tunnetaan ja tehokkaita hoitoja on olemassa, yhä valtaosa päihderiippuvaisista kuolee ennenaikaisesti sairautensa seurauksiin. Siinä missä alkoholistin eliniän odote huitelee alle viidessäkymmenessä, narkomaani ehtii arkun täytteeksi keskimäärin kymmenen vuotta aikaisemmin. Onko toipuminen tosiaan – niin kuin julkinen keskustelu usein antaa ymmärtää – vain omasta halusta kiinni? Mitä sellaista esimerkiksi minun kohdallani tapahtui, mitä edesmenneen tuttavani ja niin monen muun kohdalla ei?

 

On myönnettävä eräs tosiasia: en tuntenut häntä kovin hyvin. En tuntenut häntä sen paremmin kuin ketään voi ylipäätään tuntea, kun kuluttaa kaiken valveillaoloaikansa paahtaen pullonkiilto silmissä kohti seuraavaa päihdeannosta. Yhden tapaamisen kuitenkin muistan. Kaverini nojailemassa kolajuoma kädessä kotitalonsa kaiteeseen. Tavallisesti niin likainen t-paita vaihdettuna puhtaaseen ja ryyppyputkien jäljiltä sekaiset hiukset kammattuina siististi taakse. Äänessä soi kummallinen painokas nuotti, kun hän alkoi kertoa suunnitelmistaan. Tahtoi kuulemma laittaa asiansa kuntoon. Lopettaa juomisen ja aloittaa vuokrarästien maksun. Oli aikomassa hoitoonkin, heti kun vain paikka vapautuisi.

 

Kovin kauaa ei ehtinyt kaverini puhua, kun jo tunnistin tilanteen vaaralliseksi. Oli pakko lähteä pois ennen kuin tyypin orastava raittius tarttuisi.

 

Kun seuraavan kerran näin hänet, oli syksy. Lyhtypylvääseen teipattu Jeesus pelastaa –flaijeri sai kyytiä, kun hän hapuili tukea vaikeassa etukenossa yrittäen säilyttää tasapainonsa samalla, kun sihautti kaljatölkkiä auki. Hoitoon asti hän ei ollut koskaan päässyt. Tarve saada apua oli ehtinyt mennä ohi. Yksi päihderiippuvuuden pirullisimmista oireista.  

 

Jos hoitoonpääsy olisi vain sinnikkäiden korkinvääntöyritysten tai vilpittömien avunpyyntöjen määrästä kiinni, tiedän monia, joiden olisi pitänyt raitistua – tai ainakin saada siihen tarvettaan vastaava mahdollisuus. Monia, joiden hoito päättyi ennen kuin se ehti edes alkaa. Monia, joiden avunpyyntöön ei vastattu, hätää ei otettu tosissaan, tarjottu apu ei ollut riittävää tai se tuli liian myöhään. Vasta raitistumiseni myötä, omaa taipalettani heidän kokemuksiin peilattuani, olen ymmärtänyt miten onnekas olin, koska minulla oli vanhemmat, jotka maksoivat hoitoni silloin, kun sitä kipeiten tarvitsin – ja toisaalta olen ymmärtänyt myös miten vastenmielistä on, että juuri onnekas on sana, joka hoitoonpääsyäni parhaiten kuvaa.  

 

Suomen päihdehoitolabyrinttia sekä sairastuneen vinkkelistä että potilasjärjestöstä käsin pöyhineenä väitän, että tarve päihdehoitopalvelujen kriittiselle tarkastelulle on jo ihmisarvon kunnioittamisen nimissä ilmeinen. Vai olenko ainoa, jonka mielestä jossain on menty pahasti pieleen, jos tappavan sairauden kohdalla hoitoonpääsy tuo pikemminkin mieleen lauantai-illan lottoarvonnan kuin hyvinvointivaltion terveydenhuollon?

 

Hoitamattomana päihderiippuvuuden haitat niin yksilölle kuin yhteiskunnallekin tiedetään, ja lakikin jo velvoittaa sairastuneiden yhdenvertaiseen kohteluun. Silti yhä liian usein, ennen kuin päästään hoitolaitoksen ovensyrjästä kiinni, jyvät kuvitteellisista akanoista erottelee hoitotarvetta raadollisempi voima – raha, asuinpaikkakunta, päihteidenkäyttöhistoria. Vaikka toipuminen vaatii kovaa työtä ja tinkimätöntä vastuunottoa aina myös sairastuneelta itseltään, ei siihen vedoten voida oikeuttaa palveluiden heikkoa laatua ja saatavuutta.

 

Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, elämä on mitä ihmeellisin ilmiö. Toisaalta sitkeä kuin juopon totuus, toisaalta sen jatkuminen voi joskus olla hävyttömän pienestä kiinni. Milloin alamme arvostamaan heidän elämäänsä, jotka eivät siihen sairautensa vuoksi aina itse kykene? Milloin alamme ottamaan hoidossa huomioon riippuvuussairauden itsensä kieltävän luonteen ja tarjoamaan hoitoa niillä edellytyksillä, joihin lakikin jo velvoittaa?  

 

Tänään haluan muistaa heitä, jotka eivät selvinneet. Osa avunpyynnöistään huolimatta.

 

Uuden vuoden lupauksia en ole tänäkään vuonna tehnyt, mikä on tietysti tylsää. Mutta jos jotain saa tulevalta vuodelta toivoa, niin ennen kaikkea toiveeni on, että kriittistä ja raadollisen rehellistä, mutta pohjavireeltään positiivista keskustelua päihdehoidon saatavuudesta ja sisällöistä jatketaan. Sen myötä uutisetkin ovat ehkä vielä joskus toisenlaisia.

 

Haluan uskoa.  

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

18Suosittele

18 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (11 kommenttia)

Risto Nieminen

Asiaa, Reeta! Me tiedämme, että nykyinen huolestuttavan yleinen maan tapa on antaa päihderiippuvuudesta täysin kuutamolla olevien, mutta muuten korkeastikin koulutettujen "ammattilaisten" tiimiosaamisharhan ohjaamana arvioida apua hakevan päihdeongelmaisten motivaatiota ja sitoutumista hoitoon - joka monissa paikoissa on kaukana asiallisesta ja tavoitteellisesta päihdehoidosta. Ensimmäinen virhe tapahtuu siinä, että päihdekäyttöön apua hakevan ottaminen hoidon arviointiin tapahtuu kiireettömyysperiaatteella. Jos potilas ei saavu kuukauden päästä annetulle ajalleen, hän ei ole motivoitunut, sitoutunut tms. Näin meillä kuolleisuutta tuetaan.

Käyttäjän HaMi kuva
Hannu Rautomäki

Nykyisin A-klinikoita lakkautetaan saatesanoilla "menkää yleiseen terveydenhuoltoon."
Yleisessä terveydenhuollossa kommentoidaan "meillä ei ole valmiuksia hoitaa päihdeongelmaisia."
Päihdeongelmaisista ei enää välitetä ja valta-asenne on "kyllä kuolema korjaa."

Käyttäjän LasseHietanen kuva
Lasse Hietanen

Hei. Kiitos Reeta. Kiva, kun selvisit. Minunkin poikani selvisi, sillä parhaalla tavalla, kun olimme vaimoni kanssa vuosia rukoilleet Jeesusta, että hän pääsisi eroon viinasta; Hän sairaalassa, vähän ennen kuolemaansa myönsi minulle tärkeän asian, sanoessani: Paras on edessäpäin, kun uskoo Jeesukseen. Se Sana on kantanut. Poikani kuoli 41vuotiaana. Jälleennäkemisen Toivossa. Siunaten, Lasse.

Käyttäjän vinettoa kuva
Juhani Penttinen

Kaikki hoito on aika turhaa ellei henkilöllä ole omaa halua muutokseen. Tietysti hoidot voivat toimia myös tuon halun herättelijöinä. Mutta omassa päässä on lampun sytyttävä ja motivaation synnyttävä. Sen jälkeen on kaikki helpompaa. Ihmisestä löytyvät voimavarat ovat aika melkoiset.

Käyttäjän KariMattiNivala kuva
Kari Matti Nivala

Pysäyttävä kirjoitus. Muistuu mieleen oma menneisyys ja pois nukkuneet ystävät. Olin myös onnekas!

Käyttäjän jormamoll kuva
Jorma Moll

Hieno kirjoitus, Reeta.

¨¨¨¨¨¨¨¨
Apu löytyy tuolta:

http://www.aa.fi/

Pääsyvaatimuksiakin on vain yksi.
Täytyy olla _oma_ halu raitistua.

Käyttäjän hoikanpoika kuva
Ari Mikkola

Joulun alla tuli samanlainen viesti. Kova työmies, yrittäjä jolla tuli omaa syyttään väärät kortit käteen. Konkurssi, avioero. Kaveri teki töitä kymmenen vuotta, joi ja maksoi kaikki yrityksen velat.. Ja lopetti työnteon kun velat oli maksettu ja joi..
Monet puhelut puhuttiin mutta elämänlankaa, tavoitetta ei löytynyt..

Käyttäjän kaijaolinarvola kuva
Kaija Olin-Arvola

Kiitos! Erinomainen kirjoitus.

Tilanne päihdekuolemien, itsemurhien ja heitteillepanon kohdalla alkaa olla Suomessa sellainen, että todella toivon, että asianomaiset järjestöt veisivät tämän maan tilanteen EU:n Ihmisoikeustuomioistuimeen.

Tämä on jo väestöpolitiikkaa ja kansanmurhaa.

Käyttäjän HerttaWinqvist kuva
Hertta Winqvist

Todella hyvä kirjoitus ja täyttä asiaa! Itsekin menetin viime vuonna minulle tärkeän ihmisen, en riippuvuudelle mutta mielenterveyshäiriölle, ja tämä kirjoitus toi mieleen hänet ❤️ Onhan alkoholismikin mielenterveyshäiriö joka pitäisi ottaa paljon nykyistä vakavammin (kuten moni muukin mt-sairaus). Näin vältyttäisiin mobilta turhilta kuolemilta.

Käyttäjän KariNikander kuva
Kari Nikander

Joo, hyvin kirjoitettu hyvä kirjoitus! Kyseessä on siinä mielessä ainutlaatuinen sairaus, että vain raitis/puhdas päihderiippuvainen pystyy auttamaan juovaa/käyttävää addiktia. Ja hänkin vain, jos tämä haluaa tulla autetuksi. Päihdehoitolabyrintissa potilas voi onnistua olemaan poissa kentältä tietyn ajan, mutta siinä ei raitistuta. No, toki pieni huilikin on parempi kuin yhtäjaksoinen vetäminen.

Toimituksen poiminnat